4.3.2012

Rakenneultra

Käytiin miehen kanssa siellä, rakenneultrassa. Jos sanon, että mua jännitti se ultra, niin valehtelen. Oikeasti mä olin ihan paskat housussa ja pelkäsin kaikkee mahdollista. Meidän äitiyspoli on remontissa ja se on väliaikaisesti siirretty todella ahtaisiin tiloihin. Lapussa, jossa kutsuttiin rakenneultraan, sanottiin ettei saattaja voi tulla mukaan tilojen ahtauden takia. Arvatkaa uskoinko mä? No en tietenkään, kyllä mun mies piti mukaan saada. Meidän onni, että satuttiin hyvään aikaan paikalle ja meijän lisäks siellä oli vain yksi nainen, joten puolet odotustilan tuoleista oli vielä meidänkin jälkeen vapaana. Ajattelin kysyä ultraajalta, josko mies pääsisi mukaan ihmettelemään meijän pikkuista. En ehtinyt edes kysymään, kun ultraaja pyysi jo meidät kummatkin sisälle. Saattajalle oli varattu sängyn ja näytön väliin tuoli, miten niin muka saattaja ei olis mahtunu mukaan? Oon tosi onnellinen siitä, että otin miehen mukaan!

Rv. 20+3


Heti kun kuva yhdityi näytölle, näin meidän pikkuisen viuhtovan hirmuista kyytiä menemään. Sillä oli vauhti päällä, niin kuin aina. Sain varmistuksen ultraajalta, että mulla on ihan selkee etuseinämäistukka, joten ei ihmekään, etten tunne potkuja kovinkaan paljoa ja selvästi. Kun ultraaja teki työtään, mä makasin sängyllä jännittyneenä ja kuuntelin tarkasti, mitä se sanoi; "Joo, näyttää tosi hyvältä." "Onpas kauniin näköinen.". Koko ajan odotin sitä, milloin ultraaja sanoo, että; "Tääl ei ookaan kaikki kunnossa, tässä on nyt jotain häikkää." Mun onnekseni se ei sanonut niin kertaakaan, kaikki mitat oli niin kuin pitääkin ja meijän pikkuinen vastas viikkojaan tasan päivälleen :) Painoakin oli mukavasti, painoarvio 351 grammaa. Vihdoinkin uskalsin kysyä varovaisesti, että mahtaakohan se olla tyttö vai poika. Ultraaja tutkiskeli ja tutkiskeli ja totes sitten, että kyllä tää hänen mielestään tytöltä näyttää. Sen jälkeen se katseli vielä hetken ja totesi saman uudestaan, meille on tyttö tulossa!

Siinä vaiheessa, kun ultraaja yritti saada vauvaa kääntymään sopivaan asentoon kuvien ottamista varten, ei neiti halunnutkaan olla yhteistyökykyinen. Siellä se napotti naama mun selkärankaa kohti, vaikka ois toiseen suuntaan pitäny kääntää päätä. Ultraaja paineli ultrauslaitteella mun mahaa välillä aika kovastikin ja kuva ruudulla alkoi pomppia kovaa kyytiä. Siitäkään huolimatta meidän neiti ei halunnut kääntyä sopivaan asentoon. Kokeilin ultraajan opastamana erilaisia kikkoja; yskin, käännyin kyljelleni, käännyin takaisin selälleen ja sitten toiselle kyljelleen. Siellä se tyttö edelleenkin pällisteli meikäläisen selkärankaa kohti. Ultraaja käski nousta seisomaan siks aikaa, kun hän täyttää neuvolakorttiin tiedot. Seisoskelin muutaman minuutin ja kun asetuin takaisin makuulleni, oli neiti vihdoinkin suvainnut kääntyä! :)

Loppujen lopuks ultrasta jäi varsin positiivinen mieli ja vaikka siellä vierähtikin kolme varttia, tuntui aika kuluvan kuin siivillä! 

Kyllä se niin vaan on, että äiti tietää. Kaikki muut oli sitä mieltä, että poikahan sieltä tulee ja ihan varmasti on poikamasu, eipäs ollutkaan! Mä olin koko ajan sitä mieltä, että tyttö tulee ja näin myös käy :)


P.S. Mä näin tänään ensimmäisen potkun mahan läpi!!