20.1.2014

Kuluneen kahden viikon syvälliset pohdinnat

Kun Miika astui kaksi viikkoa sitten palvelukseen Karjalan Lennostoon, en olisi ikinä voinut kuvitella, kuinka vaikeaa erossa oleminen rakkaasta on ja kuinka paljon lisähommaa mulle tuottaa se, että olen lasten kanssa yksin ympäri vuorokauden viikon jokaisena päivänä. Ensimmäinen viikko oli kaikista vaikein ja ilta päättyi aina itkuun ja liian myöhäisiin treffeihin nukkumatin kanssa. Ensimmäisen viikon loppupuolella alkoi hieman helpottamaan, kun arki kolmestaan alkoi rullaamaan vähän paremmin ja aloin tottumaan ajatukseen, ettei lisäkäsiparia ole jatkuvasti tarjolla. Onneksi minulla on myös ihania ystäviä, anoppi ja omat vanhemmat, jotka käyvät pitämässä seuraa juuri niinä hetkinä, kun tunnen pääni hajoavan ja tarvittaessa saan hetken jos toisenkin omaa aikaa. Ensimmäisellä viikolla minua ei kiinnostanut mikään, en jaksanut avata edes läppäriä lasten mentyä nukkumaan. Suoritin, suoritin ja suoritin - keksin itselleni tekemistä jatkuvasti, jotten ehtisi murehtimaan liikaa yksinäisiä iltoja ja sitä, että ei ole ketään jonka viereen käpertyä iltaisin nukkumaan. Oikeastihan mä vain huijasin itseäni, sillä ehdin kyllä murehtimaan aivan tarpeeksi ja enemmänkin yksinäisyyttäni, lapset onneksi pitivät koko ajan arjessa ja tietyssä rytmissä kiinni. Ensimmäisen viikon jälkeen olin aika finaalissa, kun suoritin vähintään 19 tuntia vuorokaudessa koko ajan, enkä pysähtynyt sekunniksikaan hengähtämään. En osannut nauttia yksin olemisesta, en osannut istua telkkarin tai koneen ääreen, en pystynyt keskittymään hyvään lehteen. Viikonloppuna lähdin lapsien kanssa mökille ja vasta silloin uskalsin höllätä, antaa vastuuta lastenhoidosta vanhemmilleni ja olin vain. Onneksi me mentiin mökille, sillä muuten olisin jatkanut varmasti samaa rataa aivan liian pitkään.


Mä en ole joutunut olemaan moneen vuoteen yksin. En osaa olla yksin, vaikka kai sekin taito olisi hyvä opetella. Mä olen tottunut nukkumaan aina Miikan vieressä, viettämään yhteistä aikaa iltaisin ja ajan saatossa siitä on tullut normaalia, etten ole oikeastaan ikinä yksin. Nyt huomaan, kuinka tärkeä taito sekin on. Toinen viikko sujui huomattavasti helpommin, vaikka ikävä vain kasvoi kasvamistaan ja mitä enemmän perjantaita (ja viikonloppulomia) kohti mentiin, sitä hitaammin aika tuntui kuluvan. Torstaina Miika laittoi aamupäivällä viestiä, että pääsee lomille vielä saman päivän aikana ja mä en voi oikeasti kuvailla sitä tunnetta, kun on puolitoista viikkoa odottanut tunteja ja tunteja sitä, että saadaan taas koko perhe ainakin hetkellisesti saman katon alle. Miika passitettiin pariksi päiväksi kotihoitoon astman takia, joten sen takia käsky lomille kävikin aikaisemmin. Viikonloppu meni edelleenkin kehnoilla unilla, sillä yhteistä aikaa nipistettiin yöunista, mutta kyllä se sen arvoista oli - ehdottomasti.

Kuluneen kahden viikon aikana on oppinut katsomaan parisuhteen toista osapuolta aivan erilaiselta kantilta, kun ei nähdäkään enää montaa tuntia päivässä. Kun on yksin, oppii arvostamaan aivan eri tavalla toisen apua ja panostusta lapsiin, kotiin ja parisuhteeseen. Olen tietenkin arvostanut Miikan panosta aiemminkin, mielestäni jopa tarpeeksi, mutta vasta nyt osaan oikeasti arvostaa. Vaikka erossa oleminen onkin vaikeaa ja mulle ainakin hermoja raastavaa, tekee se myös parisuhteelle ehdottomasti hyvää ja on todellakin kannattavaa aina toisinaan. Se fiilis, kun lomalainen saapuu kotiin vajaan kahden viikon erossa olon jälkeen!

Pahoittelen sitä, että blogissa on harvinaisen paljon inttiin liittyvää asiaa, sillä se sattuu olemaan nyt aika ajankohtainen aihe meidän perheessä. Lupaan, että tulossa on muutakin! ;)



2 kommenttia:

  1. Voin vain kuvitella millaista sulla on. Mä tunnen itseni sankariksi tällaisten päivien jälkeen, kun toi mies on koulussa 9-20... :D Intti on vielä edessä.. Mä olen maailman surkein olemaan yksin, enkä osaa edes nukahtaa jos toinen valvooo vielä olkkarissa (!!), joten mä varmaan sekoan sitten joskus, kun toi lähtee inttiin :D Pari viikonloppua oon ollut yksin (ihan vaan pojan kanssa) ja silloinkin raahasin patjan keskellä yötä pojan huoneeseen, että saisin nukuttua muutaman tunnin. Eli mä nostan kyllä hattua sulle! Tsemppiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi 9-20 kai se pahin onkin, koska meilläkin muksut onneks nukkuu suurimmaksi osaksi yöt kokonaan. Nyt on kummankin yöt katkonaisia, kun ipanat on kipeitä, mutta onneks se ei jatku loputtomiin :) Mä en osaa kans yhtään nukkua yksin ja oonkin nukkunut suurimman osan kuluneesta 2,5 viikosta sohvalla, kyllä kroppa kiittää! :D

      Poista

Mukavaa, jos viitsit jättää jonkinlaisen kommentin, arvostan sitä suuresti!