29.5.2014

Pienen miehen kesätukka


Katsokaa nyt, kuinka meidän pienestä pojasta kasvoi yhdessä hujauksessa iso poika, kun tukka leikattiin! Milon hiuksiin ei olla aiemmin koskettu, sillä pituutta niillä ei ole ihan hirmuisesti ollut, mutta mua on jo jonkin aikaa ärsyttänyt tukka, joka kasvaa korvien päällä ja roikkuu otsalla hassun näköisesti. Olen miettinyt jo tovin jos toisenkin, että hiuksille pitäisi jotain tehdä, mutta aiemmin ei olla saatu oikein ystävän kanssa aikatauluja natsaamaan, joten tukan leikkaaminenkin sitten vähän venähti myöhemmäksi. Mä annoin suosiolla Milon osaavempiin käsiin, en olisi todellakaan itse uskaltanut alkaa saksimaan tuota päätä, pilalle se olisi kuitenkin mennyt :D Hiukset päätettiin ajaa sivuilta koneella, sillä pyörivä pää yhdistettynä saksiin ei ole oikein hyvä kombo. Milo sai tutustua koneeseen rauhassa, laittaa sitä päälle mun kanssa ja käteenkin kokeiltiin, että miltä se tärinä tuntuu. Kaikki oli Milolle ihan ookoo, mutta siinä vaiheessa kun hiuksia alettiin toden teolla ajelemaan, alkoi parkuminen. Onhan se toki ihan ymmärrettävää, kun hiuksia ei olla koskaan leikattu ja sitten yhtäkkiä korvan viereen tuodaan kovaääninen vempele, joka vielä kaiken hyvän lisäksi tärisee päänahkaa vasten. Mä yritin parhaani mukaan toimia sirkuspellenä, tarjota tavaroita viihdykkeeksi ja piirrettyjä puhelimesta, mutta mikään ei kelvannut. Huuto jatkui niin pitkään, kunnes kone pistettiin pois päältä ja alkoi uudestaan heti, kun kone laitettiin takaisin päälle. Noh, toivottavasti ensimmäinen kerta oli se kaikista pelottavin ja ensi kerralla sujuisi jo vähän paremmin :)

Saksilla leikkaaminen oli Milon mielestä ihan siedettävä juttu, onneksi. Pää pyöri vimmatusti puolelta toiselle, kun Milo yritti katsoa, että mitähän siellä selän takana mahtaa tapahtua. Onneksi pienen pojan hiuksien leikkaamisessa ei mene pitkään, jopa vuosikkaalla natiaisella riittää kärsivällisyys ja mikä parasta, poikaa ei tarvinnut huudattaa paria minuuttia pidempään.

Milon hius on kovin vaalea, joten tukka jätettiin päältä reilusti pidemmäksi, jottei lapsrukka näyttäisi vallan kaljulta ja mun mielestä tollainen päältä pidempi malli sopii paljon paremmin, kuin siilitukka. Nyt on isä ja poika aika samiksia, ainakin hiusmallin suhteen :) Peilin edessä Milo katsoi itseään ensin ihan kummissaan, kunnes virne levisi korvasta korvaan ja peilissä olevalle komealle tyypille morjestettiin ihan kummankin käden voimin. Mä tykkään Milon tukasta hurjan paljon ja Islakin ihasteli pikkuveljen uusia hiuksia pitkän tovin, onhan ne kyllä ihan sellaiset ison pojan hiukset!

Minkä ikäisenä teidän lapsilta on ensimmäisen kerran leikattu hiuksia? Miten sujui? :)



28.5.2014

Räkä-Roope x 2

Jälleen se on rantautunut kiusaamaan perheen pienimpiä, flunssa nimittäin. Johan tässä olikin pitkä pätkä, ettei kenenkään nokka vuotanut ja nyt se on taas täällä. Islan nenä alkoi vuotamaan toissapäivänä ja Milo seurasi eilen heti perässä. Mua niin harmittaa katsoa vierestä, kun kummallakin on hankala olla ja oloa ei voi ihan mahdottomasti helpottaa. Nenäfriidastakaan ei kauheasti ole apua, kun kummatkin vihaavat sitä yli kaiken ja huudoksihan sen kanssa menee ja sitten räkää valuu tuhatkertaisesti lisää. Ruokahalu on Islalla hieman kateissa, Milolle maistuu sapuska samaan malliin kuin aiemminkin. Toissayönä Isla nukkui tosi levottomasti, mutta se ei ollut mitään verrattuna viime yöhön, huh! Muksut meni sänkyyn heti kahdeksan jälkeen, mutta Isla huusi vähän väliä, oli varmaan vaan niin hankala olla. Milokin pyöri levottomasti Islan huudon takia ja kahdestatoista puoli kolmeen asti likka ramppas koko ajan muksujen huoneen ovella. Mä ajattelin, että tänään ois saatu nukkua edes hieman normaalia pidempään, kun takana on levoton yö, mutta herätys oli täysin normiaikaan seiskalta. Turha varmaan ihmetellä, että miksi Isla meinasi nukahtaa ruokapöytään yhdeltätoista :D





Blogikin sai olla muutaman päivän ihan rauhassa, kun Miika oli vapaalla ja halusin nauttia kahdenkeskeisestä ajasta, kun sitä kerrankin oli. Ei muuten yhtään harmittanut, että tietokone pysyi kiinni kaksi kokonaista päivää, se on oikeasti jo ennenkuulumatonta :D Huomenna Miika on taas vapaalla, perjantaina töissä ja viikonloppu saadaan sitten viettää laatuaikaa (lue: siivota), kun muksut on mökillä. Mä olen kirjoittanut jääkaapin oveen jäätävän pitkän to do-listan, josta olisi tarkoitus saada karsittua suurin osa hommista viikonlopun aikana. Kun listassa lukee mm. kaappien räjäyttäminen, niin mua itkettää jo melkein valmiiksi se homman määrä, puhumattakaan kaikesta muusta mitä listassa lukee. No mutta on oikeasti ihanaa, kun kerrankin pääsee tekemään rauhassa ilman, että kukaan roikkuu lahkeessa kiinni huomiota vaatien tai tekee tuhmuuksia toisaalla! Pieneen sitä on tyytyväinen lasten myötä, enpä olisi muutama vuosi takaperin uskonut nauttivani siitä, kun saan siivota yksin ;) 

Mulla ois ihan hirmuisesti juttuideoita ja merkkailin tänään niitä ylöskin, 
jotta muistaisin kirjoittaa kaikesta - nähdään siis taas pian!

P.S. Luulin ehtiväni postaamaan tänään suht ajoissa, kun laitoin lapset sänkyyn puoli kahdeksan aikaan. Milo nukahti heti, mutta Isla kävi herättämässä pikkuveljen vartin päästä, kun ei enää muutakaan jäynää keksinyt ja siitähän se riemu vasta repesikin. Isla sammui vihdoinkin 1,5h jälkeen yhdeksältä, Milo kymmentä vaille kymmenen, kun olin kuunnellut kaksi tuntia huutoa ja käynyt rauhoittelemassa tuhat kertaa, joten summa summarum - ei taaskaan ehdi tekemään ihmisten aikaan yhtään mitään :D



25.5.2014

Kisafiiliksissä


Huh, millainen peli just nyt on menossa! Veikkaan, että aika moni on telkkareiden ääressä tällä hetkellä, mutta ajattelin tulla pikaisesti kertoilemaan meidän kuulumisia samalla, kun vilkuilen koko ajan telkkaria ja mun sydän jyskyttää hulluna, kun peli on niin jännä! Mulla ois pari valittua sanaa sanottavana esimerkiksi tuomaripelistä, mutta ehkä en ala nyt siitä nurisemaan. Toivottavasti pojat hoitaa pelin kotiin ja päästään juhlimaan kultaa. Mitali sentään on varmistettu ja ei se hopeakaan huono ole, vaikka haluankin uskoa, että kyllä me tämä vielä viedään, vaikka vastapuoli pelaakin sikaa välillä. Mun kisastudiossa ei tungosta ole, kun muksut on onneksi nukkumassa ja Miika on töissä. No onneksi Miikalla on ensi viikolla useampi vapaapäivä, joten tää sunnuntaivuoro ei haittaa. 

Me käytiin tänään taas anoppilassa, kuten yleensä joka sunnuntai tapana on. Läträsin muksuille aurinkorasvaa joka paikkaan ja pistettiin kesävermettä niskaan, kun ulkona paistoi niin ihanasti aurinko ja oli tosi lämmin. Heti, kun kotiovesta ehdittiin pihalle, alkoi tuulemaan ihan pirusti ja muutaman minuutin päästä vettä tulikin kaatamalla. Ulkoilu mummilassa vaihtui sisätiloissa kököttämiseen, kun ulkona tuli vettä ja ukkonenkin murahteli useampaan otteeseen. Lapsia sisätiloissa oleskelu ei tuntunut haittaavan, onhan mummilassa kuitenkin eri lelut kuin kotosalla ja niillä ei tule leikittyä joka päivä - ne on siis tietenkin paljon mielenkiintoisempia. Kotiin tultiin neljän pintaan ja Miika menikin sitten kuuteen töihin. 


Ensi viikolla meinattiin viedä ipanat Puijon torniin katselemaan maisemia ja saas nähdä josko jotain muutakin keksittäisiin, kun Miikalla on tosiaan muutama arkivapaa. Lapset menevät viikonlopuksi sitten mummon ja papan luokse mökille, joten meillä taitaa olla Miikan kanssa tiedossa taas suursiivous kotona :D Mä vähän vihjailin, että makkarit vaihdettaisiin taas toisinpäin, sillä Isla on jatkuvasti vaatehuoneessa, sinne kun pääsee muksujen huoneesta. 

Nyt mä lähden kannustamaan Suomea voittoon!



23.5.2014

Milo 12kk!

Milon aiemmat kuukausikatsaukset;

Tasan vuosi sitten tähän aikaan olin sairaalassa, kuopuksemme syntyi juuri tällä minuutilla (klo 22.41) ja meitä olikin yhtäkkiä kolmen sijasta neljä. Nyt, vuotta myöhemmin katson, kun pieni vauvani juoksee päättömästi isosiskon perässä, matkii kaiken, pudistelee päätään ja virnuilee kielloille - miten paljon vuodessa voikaan tapahtua asioita! Tuntuu uskomattomalta, että tasan vuosi sitten syntyi pienen pieni rääpäle raskausviikoilla 38+0, painoa oli vain 2720 grammaa ja pituutta 47,5cm - meidän pienen pieni kirppu <3 Nykyisin tuo pienen pieni kirppu painaa yli 11 kiloa ja ottaa pian siskon kiinni pituudessa. Vaikka kuinka haluaisinkin, en ole sanonut Miloa vauvaksi enää moneen kuukauteen, sillä meillä asustaa jo oikeasti iso poika, joka osaa vaikka mitä! Tuntuu haikealta ajatella, että tämä on viimeinen kuukausikatsaus tällä erää, olenhan tehnyt näitä liki kahden vuoden ajan ja muutaman kerran parikin saman kuukauden aikana, kun Isla oli vielä alle vuoden ikäinen. Vaikka kuukausikatsaukset loppuukin tältä erää, tullaan jatkossa seuraamaan lasten kasvua, kehitystä ja uusia taitoja tasaisin väliajoin, vaikkei se tapahdukaan enää kuukausittain.




Millainen meidän pieni mies sitten on? Milo on rohkea, oikeastaan vallan päätön ja itsesuojeluvaistoa ei tunnu olevan senkään vertaa, kuin isosiskollaan saman ikäisenä. Kuluneen vuoden ajan meillä on asunut lähes koko ajan aurinkoinen poika, joka on lähes poikkeuksetta hyvällä tuulella ja ei turhista valita. Vaikka Milo onkin ollut aina lunki tyyppi, joka ei turhaan asioista stressaa, niin on sitä luonnettakin alkanut löytymään. Vielä en ainakaan vertaa Miloa itseeni ja Islaan, perheen naiset kun on vallan tempperamenttisia ja äkkipikaisia - Milo on ehkä enemmänkin sekoitus minua ja Miikaa, kun taas Isla on luonteensa puolesta täysin minun kopio. Koska Milo on perheen toinen lapsi ja ikäeroa isosiskoon on vain 10 kuukautta ja 3 viikkoa, on pieni mies joutunut väistämättä tottumaan siihen, että aina ei ehditä viihdyttämään ja passaamaan, toisinaan palvelua saattaa joutua odottamaan pitkänkin tovin, kun isosisko vie niin ison osan huomiosta. Toisaalta, ei se ole tuntunut Miloa haittaavan missään vaiheessa ja toisin kuin Isla, Milo on tottunut puuhaamaan yksikseen ja viihtyy paljon paremmin omissa oloissaan, kuin esikoisemme. Kun Milo saa jakamatonta huomiota osakseen, siitä nautitaan täysin siemauksin ja aurinkoinen poika näyttää niinä hetkinä maailman onnellisimmalta lapselta.

Vuoden ikäinen kuopuksemme on kävellyt jo muutaman kuukauden ajan koko ajan enemmän ja enemmän, nykyään ulkonakaan ei viitsitä enää kontata. Kotona kävely vaihtuu usein juoksuksi, kun pitää pysyä isosiskon perässä ja Isla onkin Milolle esikuva, jonka tekemisiä matkitaan koko ajan. Islan avustuksella Milo oppi avaamaan kaikki kaapit ja laatikot ennätysnopeasti, myös muut jäynät tehdään kahdestaan ja sisko neuvoo kyllä pienempää avuliaasti ;) Milo rakastaa pusuja ja haleja, kiikkumista, ruokaa, haisevaa unipupua, lelujen syömistä, isosiskon leikkien sotkemista, potalla istumista, piiloleikkiä ja ulkoilua. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, Milo on sellainen jees-mies, jolle kelpaa kaikki. Mun mielestä on ihanaa, miten lapsi osaa olla niin tyytyväinen ja onnellinen pienistä asioista, kuten esimerkiksi siitä, että sai viime viikonloppuna mökillä maistaa jälkkäriksi ranskalaista. Olisittepa nähneet sen ilmeen! Mä näyttäisin ehkä yhtä onnelliselta, jos voittaisin lotossa, mutta Milolle riitti se ranskalainen - sillä oli päivä pelastettu.




Milo on ollut tähän asti varsin helppo lapsi ja me ollaan päästy aika vähällä. Yösyötöt jäi pois alle neljän kuukauden iässä ja sitä ennen syöttöjä oli useimmiten vain kerran yössä. Milolla oli koliikki aivan kuin siskollaankin, mutta se kesti huomattavasti lyhyemmän aikaa, kuin Islalla - onneksi. Pieni mies on ollut useimmiten tyytyväinen, ruoka ja unikin on maistunut vähintäänkin hyvin. En voisi olla tyytyväisempi siihen, kuinka helpolla me selvittiin ensimmäisestä vuodesta, sillä paljon pahempaakin olisi voinut olla. Toki kahden näin pienen lapsen kanssa arki jo sinäällään tuo haasteita ja verottaa jaksamista, mutta nostan hattua kaikkien pienten lasten äideille, jotka selviää paljon Miloa hankalempien lapsien kanssa!

Tällä viikolla kävin Milon kanssa kotona vaa'alla ja lukemaksi saatiin komea 11,3 kiloa, aika huikeaa! Ihan uskomatonta ajatella, että vuodessa Milo on kerännyt painoa yli 8,5 kiloa ja pienen pieni rääpäle on muuttunut isoksi pojaksi. Meillä on reilun parin viikon päästä Milon kanssa neuvola, joten sitten saamme tietää mittoja vähän tarkemmin ja ne tulen tietysti myös tänne päivittämään. Tällä hetkellä Milo käyttää 80-86-senttisiä vaatteita, jokunen 92-senttinen taitaa myös olla joukossa. Pienimmät 80-senttiset on pistetty pois ja aika kummallista ajatella, että muksujen vaatekoko on osittain sama, kun Islakin käyttää 92-senttisiä vaatteita! 

Kuten olen aiemmin maininnut, on Milo ollut aina varsin hyvä syömään ja sen huomaa kyllä jäbän koostakin, ei ole enää mikään ihan kevyin nostella! Viime aikoina ruoka on alkanut vähän tökkimään ja luulisin, että se johtuu osittain siitä, kun Isla uhmaa ruokapöydässä kieltäytyen syömästä ja Milo ottaa tietysti mallia siskoltaan. Useimmiten kuitenkin ruoka kuin ruoka menee alas hyvin ja syömisen kanssa ei joudu tappelemaan. Milo syö samaa ruokaa meidän kanssa ja vaikka ruokaan lipsahtaisi reilummalla kädellä esimerkiksi valkosipulia (sitä on meillä lähes joka ruuassa :D), niin se ei tunnu haittaavan. Olipa kyseessä makaronilaatikko, kalakeitto tai kunnon pihvi - Milolle kelpaa kaikki. Lusikkaa en ole Milolle vielä omaan käteen antanut, sillä jäbä on vasta ihan äskettäin tajunnut sormiruokailun hienouden ja omin pikkukätösin leipä, banaani ynnä muut on alkaneet menemään lattian sijasta suuhun. Mun mielestä Milolla ei ole vielä mikään kiire syödä tai juoda itse, joten odottelen sopivaa hetkeä ja sitä, että homma alkaa oikeasti myös pientä ruokailijaa kiinnostamaan. 

Vuoden aikana Milo on oppinut hirmuisen määrän uusia taitoja, alkanut tuomaan esille omaa luonnettaan ja kasvattanut niin mua kuin Miikaakin taas asteen verran vanhempina. Kuluneen vuoden aikana olen saanut hurjasti iloa ja onnellisia hetkiä tuon pienen pojan ansiosta, joka on meille kultaakin kalliimpi, Islan kanssa tietysti. Vuoden aikana mä olen katsonut, kuinka sisarukset opettelevat kommunikoimaan keskenään, opettelevat leikkimään yhdessä, keksivät ilkeyksiä ja rakastavat toisiaan. Kahden vuoden aikana mä olen saanut jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, perheen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että meidän perhe on täysilukuinen ja nyt on hyvä siirtyä eteenpäin, alkaa keskittymään itseensä ja opiskelemaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin se vauvakuume iskee ;) 



22.5.2014

Pinnasänkyongelma



Hetki sitten oli puhetta yökkäriongelmista, nyt on kyse pinnasänkyongelmasta. Meillähän Milo nukkuu pinnasängyssä ja saakin nukkua vielä jokusen tovin siellä, mutta Isla on nukkunut jo vajaan vuoden ajan isojen tyttöjen sängyssä. Muutama viikko takaperin Isla keksi, että Milon sängyn voi raahata aivan toiseen paikkaan ja sen jälkeen sinne voi kiivetä ja herättää pikkuveljen luvattoman aikaisin aamulla. Silloin kun Milo oli vielä paljon pienempi, Isla kiipesi pinnasänkyyn ja rojahti useamman kerran pikkuveljen päälle, mutta sitten se vain yhtäkkiä loppui, eikä sitä kestänyt loppujen lopuksi kuin viikko tai kaksi. 

Nyt Islalle on suurinta hupia pinnasänkyyn kiipeäminen ja usein löydän aamuisin sängyn keskeltä huonetta, kumpikin lapsista peuhaa tyytyväisenä pinniksessä. Huoh. Ei mun maailmaa kaada se, että sänky seilaa ympäriinsä tai että Isla kiipeää sinne, mutta likan ei kyllä tarvitsisi herättää veljeään. Iltaisin joudun valvomaan ovenraosta Islan puuhia ja käskemään useamman kerran takaisin sänkyyn, kun likka lähtee ryöstöretkelle veljen sängyn luokse, josta voi hakea pupuja ja kaupanpäällisiksi vielä siirrellä pinniksen jonnekin. Sänky on aika kevyt ja alla on huopatassut, joten Isla jaksaa hyvin liikutella sitä ja Milokin on alkanut hoksaamaan, että sänkyä voi siirrellä, onnistuu myös tuollaiselta vuosikkaalta.

Toivottavasti tämä olisi taas jokin vaihe ja kiinnostus hommaan laantuisi pian, en jaksaisi olla koko ajan viemässä pinnasänkyä oikeaan paikkaan. Ehkä Islasta onkin tulossa sisustussuunnittelija ja äidin valitsema paikka sängylle ei vain yksinkertaisesti miellytä Islan tyylisilmää? ;)



21.5.2014

Liian aikainen aamu - hyvä päivä!


Kun on katsonut yöllä viimeisen kerran kelloa kahdelta ennen nukahtamista ja herätyskellot alkavat pitämään älämölöä heti kello kuusi, ei olo ole kovin freesi ja virkeä. Sellainen oli meidän aamu eilen, mutta enpä olisi uskonut vielä päivän sarastaessa, kuinka reippaana sitä jaksaakaan olla! Ja tämä ei ollut sarkasmia, ylitin kerrankin itseni. Kuten olen ehkä noin tuhanteen kertaan maininnut, olen äärimmäisen aamu-uninen ja usein uloskaan ei ehditä lasten kanssa, ennen kuin onkin jo lounasaika ja päiväunet. Eilen kaikki oli toisin, sillä jostain kumman syystä havahduin Milon käninään heti kuudelta ja juuri kun olin saanut kammettua itseni ylös sängystä, oli koko kämppä taas hiljainen. Kävin vessassa ja herkuttelin ajatuksella, että pääsen takaisin peiton alle vetämään sikeitä edes hetkeksi ennen uutta herätystä. Kuinka väärässä olinkaan, sillä juuri kun olin hipsimässä takaisin makuuhuoneeseen, muksujen huoneesta alkoi kuulua epämääräistä jodlausta kahdella taajuudella - kummatkin oli siis päättäneet nousta kuudelta. Manasin mielessäni varmaan kaikki tietämäni kirosanat, kunnes väänsin naaman väkisin hymyyn ja ajattelin, etten anna huonon aamun pilata meidän päivää.

Lapsilta ei armoa herunut neljä tuntia nukkuneelle äidille, sillä kaapit aukesivat vanhaan tahtiin, koko ajan jompi kumpi kiusasi toista ja kiellot kaikuivat kuuroille korville, kun yritin toimia erotuomarina samalla, kun laitoin puuroja, hörpin jäähtynyttä teetäni, etsin koko konkkaronkalle vaatteita ja meikkasin. Useimpina aamuina verenpaineeni olisi lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun, mutta jostain syystä eilen oli aivan erilainen päivä, ihmettelin itsekin omaa hyväntuulisuuttani ja virkeyttäni. Kahdeksan aikaan lapset olivat saaneet mahat täyteen, aurinkorasvat oli levitetty kumpaankin ipanaan ja koko konkkaronkka oli valmis lähtemään pihalle. Siis oikeasti, voitteko kuvitella, että me olimme ulkona klo 08.10?! En minä ainakaan, mutta niin kävi. Lähdin tallustelemaan keskustaan päin tajutakseni reilun puolen kilometrin päässä kotoa, että unohdin jälleen puhelimen kotiin. Äitiys pehmittää todellakin aivot ja saa dementoitumaan ennätysnopeasti, ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun unohdan puhelimen. Puoli yhdeksältä otettiin uusi startti kotipihasta ja tällä kertaa kaikki tarvittava oli mukana.





Käveltiin lasten kanssa satamaan ja tallusteltiin hitaasti rantoja pitkin ihastellen toinen toistaan isompia veneitä ja laivoja. Isla olisi halunnut jokaisen veneen kyytiin ja kiukku meinasi iskeä, kun niihin ei päässyt sitten millään. Milo raivosi väsymystään rattaissa ja ennen nukahtamistaan hukkasi kenkänsä, jota en tietenkään huomannut. Vähän matkaa taaksepäin ja kenkäkin löytyi. Isla kävi kiikkumassa satamassa sijaitsevassa puistossa ja sen jälkeen jatkettiin matkaa rännikatua pitkin keskustaa kohti, kunhan oli ensin ihailtu vähän lisää laivoja. Todella, todella harvoin tulee muuten kierreltyä noin ja vasta nyt muistin, miten kaunista satamassa on ja kuinka ihania pienet rännikadut onkaan. Snellmaninpuistossa Isla suuttui, kun en antanut mennä uimaan isoon altaaseen, jossa on suihkulähde - kumma juttu. Käveltiin muksujen kanssa keskustaan ja löysin Islalle muutaman kesähatun, niitähän me oikeastaan alunperin lähdettiin hakemaan. Kun ostokset oli pakattu kyytiin, käytiin vielä pappaa moikkaamassa, kunnes hypättiin bussiin ja ajettiin kotiin. Ihana ilma houkutteli kävelemään reilun pari kilometriä kotiin, huono kenkävalinta taasen ei. Isla rakastaa busseja, joten likalle oli oikea elämys päästä matkustamaan bussilla. Pienestä voi pieni ihminen olla innoissaan :)

Kun kotiin päästiin yhdentoista maita, niin herätettiin Miika, syötettiin lapset ja tehtiin vahdinvaihto, kun mä lähdin moikkaamaan paria kaveria. Minnan kanssa käytiin vähän pallottelemassa koripallolla ja vaikka homma ei ehkä fyysisesti kauhean raskasta ollutkaan, niin lämpöasteet takasivat kyllä sen, että hiki virtasi selkää pitkin ja vaatteet oli pakko vaihtaa, ennen kuin lähdin nautiskelemaan Sinin kanssa vielä kupillisen kahvia ulkoilmassa. Käytiin koko porukalla ulkoilemassa vielä ennen Miikan töiden alkua, joten saatiin ainakin nauttia auringosta yllin kyllin! Huomaa kyllä, että nyt on kesä, kun itsekin viihtyy ulkona ihan eri tavalla ja onhan ulos lähteminenkin ainakin tuhat kertaa helpompaa, kun lapsillekaan ei tarvitse kuin kengät jalkaan ja hatut päähän. Toista se on talvella, kun kaikki haluavat heittäytyä lattialle parkumaan, kun toppavaatteissa on kuuma ja ulos lähteminen kestää. Ihana, ihana kesä! <3

Onko muut ehtineet nauttimaan kesäisistä ilmoista? Lisää lämpöä vai joko on liian kuuma?



20.5.2014

Mökki- ja ruokarakkaus

Mummo neuvoi Islalle, että ruohosipulia voi käydä syömässä kasvimaalta ja siellä neiti istuikin pitkät tovit nakertamassa. Mä olin tehnyt pentuna ihan samaa ja haissut aina ruohosipulille :D

Kertoilinkin jo eilen meidän mökkiviikonlopun kuulumisia, mutta nyt mun on tulla pakko jatkamaan vielä vähän, sillä juttua ja kuvia riittäisi vielä jonkun verran! Mökillä on monen monta hyvää ja ihanaa asiaa, mutta yksi on kyllä yli muiden ja varsinkin näin kesällä se vielä korostuu - ruoka nimittäin. Meillä kotona tehdään helppoa, nopeaa ja edullista ruokaa, pihviä ja lohta ei kovin usein meidän pöydässä näe, vaikka voisinkin syödä niitä vaikka joka ikinen päivä loppuelämäni ajan. Oikeasti. Mökillä tottuu aivan liian hyvään, kun ruoka passataan valmiiksi nenän eteen ja ruokatoivomuksiakin saa esittää ennen mökkeilyä ja lähes poikkeuksetta ne toteutuvat. Meidän toivelista ei tosin kovin monipuolinen ja mutkikas ole, sillä useimmiten toiveissa on lohta tai lihaa. Nyt kun kesä on virallisesti alkanut jo lämpöasteidenkin puolesta, grillikodassa valmistuu lihaa tai loimulohta melkein joka kerta, kun siellä ollaan. Voisin jo pelkästään sen takia hurauttaa mökille!

Lapset syö samaa ruokaa meidän kanssa ja saman (ainakin melkein) pöydän ääressä. Kotosalla syödään harvoin koko perhe yhdessä, yleensä aina siinä tulee häärättyä jotain muuta samalla, kun lapset syö ja itse ottaa ruokaa sitten kun ehtii. Mökillä kaikki syö yhdessä ja se on asia, jota haluaisin toteuttaa myös kotosalla. Harmi vain, että se ei oikein onnistu Miikan työaikojen puitteissa, mutta ehkä jossain vaiheessa. Olisi ihanaa vaihtaa päivällispöydässä jokaisen kuulumiset ja viettää yhteistä aikaa perheen kesken. 





Koska viikonloppuna oli lämmintä, osa ruokailuista siirrettiin ulos ja lapsetkin tuntuivat nauttivan, kun kaikki ei menekään saman vanhan kaavan mukaan. Ulkoruokailu oli Islalle tuttu juttu jo viime kesältä ja veikkaan, että likka sen muistikin, sillä pienen pöydän ääreen käytiin niin totutusti. Milolle ulkona syöminen oli täysin uusi kokemus ja kyllähän niissä pöytätavoissa vähän sanomista oli, kun mieluummin ruokaa olisi viety siskon lautaselta, kuin syöty omia. Ruokailut sujuivat pääosin hienosti ja Islallakin alkoi pysymään takapuoli tuolissa, kun kiikkerällä muovituolilla oli ensin kaaduttu muutaman kerran.

Mökkeily on kivaa ympäri vuoden, mutta kesällä se on erityisen ihanaa. Tulevasta kesästä en osaa vielä sanoa, että paljonko tullaan viettämään aikaa mökillä, mutta toivottavasti ehdittäisiin olemaan siellä muutama vähän pidempikin pätkä. Miikalla ei lomaa varmaankaan ole, mutta onneksi se ei ole este, sillä puolen tunnin ajomatka kaupunkiin taittuu nopeasti ja sieltä käsin voi kulkea myös ihan hyvin töissä :)

Mitä te tykkäätte tehdä mökillä kesäisin? Entäs talvella? 
Onko mökki kivenheiton päässä vai vierähtääkö matkassa useampi tunti?

P.S. Mä heitin perjantaina talviturkin ja se vesi oli oikeasti ihan pirun kylmää! 


19.5.2014

Pikkuapinat vauhdissa

Isla antoi mummon tehdä ranskanletin, mutta se ei kestänyt oikein päiväunia :( 



Tarkkaa puuhaa tuo kivien järjestely!

Jälleen on yksi ihana viikonloppu takana ja voi miten ihanaa olikaan olla mökillä, kun säät suosivat meitä viimeisen päälle! Perjantai oli vielä himpun verran viileämpi, mutta lauantaina ja sunnuntaina piisasikin sitten lämpöä ja aurinkoa senkin edestä. Ulkona vietettiin monen monta tuntia ja oli ihanaa huomata, miten lapsetkin nauttivat mökkeilystä ja erityisesti ulkona olemisesta. Isla paineli menemään pihamaalla kuin viimeistä päivää, Milo tuntui olevan vähän kummissaan siitä, ettei ulkona tarvinnutkaan kenkiä ja muita ulkovaatteita. Uima-allaskin kaivettiin esille, mutta vesiä siihen ei vielä laitettu - hyvin näytti kelpaavan ilman vettäkin ja muksut telmivät sielläkin pitkän tovin. Toinen huippujuttu oli riippukeinu, jossa kumpikin viihtyi ja itse asiassa kummatkin ottivat siellä torkut herättyään jälleen vähän turhan aikaisin. 

Isla ja Milo on nukkuneet aitassa jo monta kuukautta kahdestaan, itkuhälytin valvoo lasten unta siihen asti, kunnes mekin mennään sinne Miikan kanssa nukkumaan. Kummallakin on omat matkasängyt, jonne ipanat on voinut jättää huoletta, hetken touhuttuaan kumpikin on alkanut nukkumaan nätisti - vaan ei enää. Perjantaina lapset alkoivat nukkumaan nätisti, aivan niin kuin ennenkin, mutta lauantaina heräsin aamulla siihen, että Isla olikin yhtäkkiä mun ja Miikan välissä, kummankin puhelimet kädessään. Milolle likka oli vienyt kertakäyttömukeja matkasänkyyn viihdykkeeksi ja jäbä rapisteli niitä aivan innoissaan. En ymmärrä miten, mutta jotenkin Isla oli onnistunut kiipeämään matkasängyn laitojen yli, jotka on Islaa kuitenkin kainaloihin asti. Päikkäreille kummatkin nukahtivat kiltisti, kun Miika oli siellä vahtimassa ja hiippaili pois vasta muksujen nukahdettua. Lapset olivat nukkuneet tunnin verran, kun aloin ihmettelemään rapinaa, joka aitasta kuului. Siellähän ne oli, kummatkin samassa matkasängyssä rapistelemassa kertakäyttömukeja, kun Isla oli päättänyt kiivetä pikkuveljen seuraksi. Mökillä nukkuminen onkin ollut vähän turhan helppoa lapsille, ei näytä olevan enää :D Toivottavasti kiinnostus sängystä pois kiipeilyyn laantuisi pian ja nukkuminen rauhoittuisi jälleen.





Sen lisäksi, että Isla oppi kiipeämään matkasängystä pois, oppi likka ylittämään myös yläkerran rappurissa esteenä olleen finnfoam-levyn ja nyt sekään ei enää neitiä pidättele. Tarkkana saa olla, sillä rappuset on tosi jyrkät ja jokunen aika sitten Isla tuli sieltä jo kerran ryminällä alas. Onneksi este rappusissa toimii vielä Milon kohdalla, vaikka totta kai pienempi ottaa mallia isommasta ja yrittää jo nyt rymytä esteen yli yläkertaan. Lapset ovat olleet muutenkin varsin ehtiväisiä ja sunnuntaina Milokin ehti maistamaan kissojen ruokia heti, kun silmä vältti :D 

Sellainen viikonloppu meillä, ainakin on sattunut ja tapahtunut! 
Mites muiden viikonloppu sujui, ehdittekö nauttimaan hyvästä säästä? :)



18.5.2014

Ihmeellinen elämä 2 vuotta!


Aivan kuten viime vuonnakin, mä unohdin jälleen blogisynttärit - hupsista. Tai no oikeastaan en unohtanut kumpanakaan vuonna, mutta olen ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt uhrata synttäreille ajatustakaan. Se, että synttäreitä ei blogissa erityisemmin juhlita, ei suinkaan tarkoita sitä etteikö blogi merkkaisi mulle mitään. Mun mielestä on ihanaa kirjoittaa ja purkaa ajatuksia tänne, saada vertaistukea ja olla vuorovaikutuksessa teidän lukijoiden kanssa. Kahden vuoden aikana blogista on tullut mulle rakas harrastus ja se toimii pakopaikkana kiireisestä lapsiperhearjesta - vaikka kirjoitankin siitä tänne :D

Vuosi sitten olin julkaissut lähes 260 postausta, nyt luku on jo 540. Tahti on jatkunut samana, vaikka elämä onkin huomattavasti kiireisempää kahden pienen lapsen kanssa, kuin vuosi sitten. Viime toukokuussa rekisteröityneitä lukijoita oli himpun vajaa sata, nyt teitä on melkein 160 ja anonyymejä toki aikamoinen liuta siihen päälle ainakin kommenttien perusteella. Viime vuonna sivun katseluita oli noin 60 000, nyt luku on jo melkein 255 000 - määrä on kasvanut aika huikeasti! 

Kahteen blogivuoteen on mahtunut paljon kaikkea hyvää, kuten esimerkiksi Islan ja Milon syntymä - ne tulee toki heti ensimmäisenä mieleen. Olen tutustunut blogin kautta muutamaan ihanaan tyyppiin, jotka on nykyään mun hyviä ystäviä ja olen saanut niin monta piristävää kommenttia, että niillä on pelastettu monen monta päivää! Mun mielestä on älyttömän ihanaa, että jaksatte aina käydä kommentoimassa, vakkarikommentoijat tunnistan jo saman tien :) 

Kaksi vuotta on hujahtanut blogirintamalla älyttömän nopeasti ja toivon, että into kirjoittamiseen säilyy jatkossakin ja jaksatte edelleenkin seurailla meidän juttuja! Mä kuulisin myös mielelläni teidän mielipiteitä siitä, että millaisia postauksia tahtoisitte lukea? Vaikka kirjoitankin blogia itseni ja lasten vuoksi, jottei tärkeät jutut unohdu, niin kirjoitan tätä myös teidän ihanien lukijoiden takia ja sen takia haluaisinkin kuulla, että mistä juuri sinä tykkäät lukea? :) 

Mulla on jo monen monta postausideaa valmiina, mutta yritän ehtiä ensi viikon aikana kirjoittelemaan jotain ekstraakin tänne synttäriviikon kunniaksi, vaikkapa niitä toivepostauksia! Kivaa sunnuntaita teille <3



16.5.2014

Kahden viikon Leijonarakkaus

Mä en ole ikinä ollut lätkäihmisiä, eikä jääkiekko ole mua koskaan erityisemmin kiehtonut. Jo kaksikymmentäkaksi vuotta sitten kävin kyllä Kalpan peleissä, olin tosin tuolloin vielä äidin mahassa, mutta kuitenkin. Kalpalla taisi mennä ihan hyvin ja mun porukoilla oli kausikortit, pelejä käytiin ahkerasti katsomassa. Olin jo kohdussa tottunut ilmeisesti sen verran lätkätunnelmaan, että vauvana nukahdin jäähallilla joka kerta pelin ollessa täydessä vauhdissaan ja ihmisten kannustaessa kovaäänisesti suosikkejaan.

Kuten arvata saattaa, ei mulla ole minkäänlaisia muistikuvia noista ajoista, olin kuitenkin niin pieni vielä silloin. Mun ensimmäiset muistot jääkiekosta on vuodelta 1995, kun Suomi otti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Olin tuolloin vajaa 3-vuotias ja muistan, kun istuin mökillä sohvalla ja Mertaranta huusi, porukatkin iloitsivat ensimmäisestä MM-kullasta. Tuo on itse asiassa ainoa muisto noilta ajoilta, seuraavat muistot ovat vuotta myöhemmin, kun olimme lomamatkalla Espanjassa. Ne on olleet mulle ilmeisesti jollakin tapaa merkittäviä muistoja, kun ovat jääneet niin hyvin mieleen.


Junioreiden keskittyminen herpaantui välillä...

Kuten sanottua, mä en ole lätkäihmisiä ja en jaksa seurata jääkiekkoa. Viime vuosien aikana olen käynyt katsomassa meidän kotihallissa muutaman Kalpa-Kärpät-pelin iskän kanssa, onhan isäni vannoutunut Kärppäkannattaja. Voin muuten kertoa, että on hyvin epämukavaa istua kahden ihmisen välissä, jotka kumpikin kannattavat eri joukkuetta. Vaikka en jaksakaan kiinnostua kotimaisesta jääkiekosta sen enempää, kuin NHL:stä tai KHL:ästäkään, niin MM-kisat on sellaiset,  jotka saa mut liimautumaan telkkarin ääreen, kaukosäädin toisessa kädessä ja karkkipussi toisessa. MM-kisoja on tullut seurattua aika tiiviisti jo useampana vuonna, niissäkin kiinnostus rajoittuu toki vain Suomen edesottamuksiin. Netistä tulee seurattua näin kisojen aikaan myös muiden maiden menestystä ja sieltä toki luen ohimennen myös muina vuodenaikoina jääkiekkouutisia Amerikasta ja kotimaasta.

Vaikka mä tykkään katsoa MM-lätkää, myönnän silti häpeäkseni, että tunnistan vain muutaman pelaajan hikisenä, tukka päänahkaan liimautuneena ja pelivarusteissa. Siviilissä en tunnistaisi varmasti yhden yhtä pelaajaa :D

Mites muut? Seuraatteko lätkää vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Katsotteko koko perhe vai passitetaanko ukot muualle katsomaan pelejä, jotta saatte itse tuijotella omia lempparisarjoja?

P.S. Tiistaina Isla kyseli tottuneesti heti päivällisen jälkeen Pikkukakkosen ja Buu Klubbenin perään. Kun totesin, että tänään ei tule lastenohjelmia vaan jääkiekkoa, niin likka tyytyi kohtaloonsa ja katseli tyytyväisenä lätkää ;)



13.5.2014

Valoa keittiöön


Mun on ihan pakko tulla vähän hehkuttamaan uusinta ostosta, jonka löysin viime viikolla sattumalta Ikeasta. Kävin moikkaamassa Siniä koululla ja koska Ikea on vieressä, en voinut vastustaa kiusausta käydä siellä pikaisesti. Mä olen aina ollut aika hyvin perillä ruotsalaisketjun tuotteista, jossain vaiheessa kuvasto oli mulle raamattu ja nettisivuillakin tuli pyörittyä tunti jos toinenkin. Viime aikoina ei Ikeassa ole tullut käytyä ja nettisivuillakaan en muista hetkeen vierailleeni. Yhdestä mallihuoneesta bongasin sattumalta tuollaisen kattolampun, joka oli just eikä melkeen! Mä olen katsellut jo pitkän aikaa samantyylisiä valaisimia, mutta yleensä ne on olleet väärän kokoisia tai hinta on ollut vähintäänkin suolainen äidille, joka elää kotihoidontuella. Kolmekymppiä valaisimesta ei ollut enää paljoa, joten pakkohan se oli ottaa mukaan!

Vanha pölynkerääjä... 


Tuo on isoin saatavilla oleva koko ja halkaisija on 50cm, saatavilla on kahta muutakin kokoa (38cm ja 25cm). Lamppua saa tuon kokoisena joko harjatun alumiinin värisenä tai tummanharmaana ja hetken ehdin harmittelemaan, ettei lamppua ollut saatavilla mustana tai valkeana. Nielin kuitenkin tappioni ja otin mukaan tummanharmaan todetakseni, että se passaa vallan hyvin ruokapöydän ylle! Tai no ylle ja ylle, mua ärsyttää edelleenkin suuresti se, että lampun paikka on ihan tyhmästi suunniteltu ja vaikka kuinka pöytää kääntelisi, niin lamppu ei millään satu keskelle. Keskikokoista valaisinta saa alumiinin tai valkean värisenä, pienintä beigenä, vihreänä, alumiinisena ja punaisena. Suunnittelin alunperin, että ostan pöydän yläpuolelle isoimman lampun ja sitten tuohon keittiön puolelle sen keskikokoisen, koska isoin näytti ihan tolkuttoman isolta kaupassa. Koska vain alumiinin väristä saa sekä 50-senttisenä, että 38-senttisenä, harkitsin jopa hetken sen ostamista, kunnes totesin ettei se todellakaan sovi meidän keittiöön ja harjattuun pintaan jää turhan herkästi pöly kiinni. Ei tuo 50-senttinen ole varmaan liian iso siihen keittiön puolellekaan, joten pitää käydä seuraavalla Ikeareissulla hakemassa toinen samanmoinen.

Meillähän oli ennen ruokapöydän yllä Ikean Knappa, koska joskus siihen niin kovin tykästyin. Pitkään aikaan valaisin ei oo ollut enää oikein mieluinen ja se pölyn määrä, järkyttävää. 

Mun mielestä uusi lamppu on ihana, mutta mitäs muut tuumaa? 



12.5.2014

Valkosuklaajuustokakku


Kun edellisen kerran astuin leipomisen suhteen vieraalle maaperälle ja kokeilin cupcaken tekoa, uhosin samaan hengenvetoon kokeilevani jossain vaiheessa juustokakkua, jota kaikki tuntuvat ylistävän. Mä olen vierastanut juustokakun tekoa juurikin sen takia, että siinä on juusto-sana, joka ei saa mussa kovinkaan positiivisia viboja aikaan, kun en juuston ystävä ole. Tiesin kyllä, että kakkuun tulee tuorejuustoa, joka on ok, mutta silti juustokakku ei kuulostanut kovin herkulliselle. Kun kaikki ylistivät makua, oli mun pakko kokeilla ja Googlasin ensimmäisenä valkosuklaajuustokakun, valkosuklaan kanssa ei voi mennä pahasti metsään ;)

Perjantai-iltana, kun sain lapset nukkumaan ja talo oli hiljainen, päätin alkaa väsäämään kakkua kaikessa rauhassa. Koska mä olen varsin noviisi leipomisen suhteen, en ollut ikinä esimerkiksi erotellut keltuaista ja valkuaista toisistaan. Erottelu sujui hyvin, kiitos seuraamieni kokkiohjelmien ;) Liivatelehtiä olen käyttänyt tasan tarkkaan kerran ja sekin oli yläasteella, ei siis sekään homma ihan täysin hanskassa, mutta kunnialla selvittiin. Ohje ja tarvittavat ainekset ovat varsin yksinkertaiset, ei siis luulisi olevan turhan vaikeaa. Ei se ollutkaan, mutta allekirjoittanut mokasi hieman kauppareissulla, kun osti vain ohjeen mukaan aineksia ja kotona tajusi, että vuoka on sen verran iso halkaisijaltaan, että kaikki pitää tehdä 1,5-kertaisena. Siitä tuli semmoinen pienen pieni ongelma, että tuorejuustoa oli 100 grammaa liian vähän ja kaupat olivat juuri menneet kiinni, joten en päässyt lisääkään hakemaan. Laitoin kermaa ohjetta enemmän ja hyvää tuli, vaikkei mentykään ihan ohjeen mukaan. Ensi kerralla muistaa sitten ottaa tuonkin huomioon, ehkä.



Kyllä se pysyi! 




Kuten jo mainitsinkin, en ole koskaan erotellut valkuaisia ja keltuaisia toisistaan, joten luonnollisesti mulle oli hieman vieras käsite sokeri-valkuaisseoksen kovaksi vatkaaminen. Jouduin kysymään äidiltä puhelimessa, että eikös se tarkoita sitä, että vaikka kupin kääntää ympäri, niin seoksen täytyy pysyä kipossa. Sitähän se juurikin tarkoitti, oon siis ollut korvat höröllään oikeaan aikaan, kun niitä kokkiohjelmia on katsottu ;) Kun kakku oli valmis, olin onnessani siitä, että valkosuklaata jäi vajaa 100 grammaa yli ja vedin sen tyytyväisenä napaani, ikään kuin palkintona onnistumisesta. Fail. En sitten muistanut, että kakku pitäisi koristellakin seuraavana päivänä jotenkin. Olin suunnitellut kakun koristelua maitosuklaa- ja valkosuklaarouheella, joten päälle tuli näin ollen sitten vain maitosuklaata. Mutta hyvää oli!

Kuten mainittua, mulla on se jauhopeukalo aika tukevasti keskellä kämmentä ja silti onnistuin kakun teossa, on siis oikeasti helppo tehdä! Lauantaina sisko pääsi koekaniiniksi maistelemaan kakkua ja hyvää oli, kuulemma jopa ihan oikean makuista. Mähän en ole ikinä juustokakkua maistanut ja näin ollen en edes tiennyt, että miltä sen kuuluisi maistua. Vein muutaman palan myös Sinin luokse, jotta mun ei tarvinnut itse syödä kaikkea :D Ainiin, olen omistanut tuon söpön pinkin irtopohjavuoan jo varmaan kolme vuotta, mutta nyt se pääsi vasta ensimmäistä kertaa käyttöön, noloa.

Ohje oli ensimmäinen, jonka löysin ja se löytyy Valion sivuilta täältä.

Onko muut tykästyneet juustokakkuihin? Mikä on lemppari? Koska Miika ei osaa leipoa, niin mä jouduin itse väsäämään itselleni äitienpäiväkakun. Tekikö muut itselleen kakkuja sunnuntaiksi? :D



11.5.2014

TOIVEPOSTAUS: Äitiys

Kysyin teiltä marraskuussa postaustoiveita ja noloa kyllä, niitä on edelleen vino pino rästissä. Tuntuu, että koko ajan on ollut muuta kirjoitettavaa ja en ole jaksanut syventyä aiheisiin, jotka vaativat hieman aivonystyröiden vaivaamista, joten näiden julkaisu on vain viivästynyt koko ajan. Nyt mä ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa vihdoinkin toteuttamaan toivepostauksia! Yksi toive oli, että kirjoittaisin äitiydestä ja siitä, miten minä sen koen ja miltä tuntuu esimerkiksi se, että neuvoja tuntuu satelevan suunnasta jos toisestakin. Koska tänään on äitienpäivä, mikä voisikaan olla sopivampi päivä tämän julkaisuun? :)

Mä en voi sanoa, että olisin ollut hyvää äitiainesta, ennen kuin aloin odottamaan Islaa. Opiskelut sujuivat kohtuullisesti, tykkäsin juhlia ja mennä kavereiden kanssa. Oma elämä oli suurin piirtein balanssissa, osasin huolehtia omista asioistani ja niin edelleen, mutta silti elämä oli juhlimista viikonlopusta toiseen ja sanottaisiinko, että silloin olin nuori ja huoleton - en ollut vastuussa kenenkään muun elämästä. Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa (johan sitä melkein vuosi odotettiin!), alkoi valmistautuminen äitiyteen. Rauhoituin, muutuin vähän kotihiireksi ja aloin vähän kerrallaan valmistella itseäni ja Miikaa siihen ajatukseen, että meistä tulee vanhempia, kohta meitä on kolme. Vaikka kuinka yrittäisi valmistautua, kukaan ei ole valmis äiti synnyttämään lähtiessään. Mä kasvoin äidiksi sen kahden päivän sairaalareissun aikana ja se kasvu on jatkunut tähän päivään asti, voikohan koskaan olla aivan valmis?



Kun aikaisemmin olet ollut vastuussa vain itsestäsi, yhtäkkiä huomaatkin olevasi vastuussa pienen pienestä ja avuttomasta rääpäleestä, joka tarvitsee vanhempia 24/7. Kiintyminen lapseen tapahtuu jo raskausaikana, ainakin useimmilla, mutta silti äidinrakkaus on jotain sellaista, jota ainakaan minä en osaa sanoin kuvailla. Näiden vajaan kahden vuoden aikana, kun olet ollut äiti, olen saanut kokea koko tunneskaalan laidasta laitaan ja vaikka musta tuntuu toisinaan, että pää leviää totaalisesti käsiin tässä touhussa, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Suurin osa äideistä hehkuttaa, kuinka äitiys on hienoin asia elämässä ja niinhän se onkin, vaikka toisinaan pakka tuntuukin leviävän käsiin. Äitiys on sitä, että rakastat, asetat rajoja, selität, kuuntelet, ruokit ja huolehdit muistakin päivittäisistä tarpeista - äitiys on sitä, että yrität kasvattaa lapsesta kunnollisen kansalaisen, joka tulee pärjäämään yhä raadollisemmassa yhteiskunnassa. 

Kun Isla oli vauva, musta tuntui toisinaan, etten selviä tästä taakasta. Kuka ihme on uskaltanut antaa mun vastuulleni pienen lapsen, joka tarvitsee aikuista vuoden jokaisena päivänä? Sormi meni suuhun tuon tuostakin; miksi se huutaa, onkohan sillä kuuma, onkohan sillä kylmä, koskeekohan sitä, onkohan sillä nälkä, joko se vaippa pitäisi vaihtaa, miten saan sen nukkumaan ja niin edelleen. Oi voi. Jos tuolloin olisin tietänyt, kuinka helppoa vauvan hoito on taaperon kasvatukseen verrattuna, en olisi kitissyt univelkaani ja tyytymätöntä lasta, joka ei viihtynyt lattialla muutamaa minuuttia pidempään. Taaperon äiti toistaa papukaijan tavoin kymmeniä kertoja päivässä kieltoja, yrittää selittää asioita, pitää lapsen tyytyväisenä, pysyä täysijärkisenä ja toivoo, että kunpa se uhma menisi ohi. Ja kyllä, tiedän että homma tuskin tulee tästä helpottumaan.

Kun olin saanut jo yhden lapsen pysymään hengissä ensimmäisen vuotensa, toinen lapsi meni melkein vasemmalla kädellä suhaten siinä sivussa. Kun olin ollut äiti melkein vuoden ajan, en stressannut toisen lapsen kohdalla läheskään yhtä paljoa asioista ja se helpotti meidän kaikkien elämää kummasti. Ei se vauva kuole, jos lattialla ei ole alla peittoa, jonka päällä makoilla. Ei se lapsi kuole, jos joutuu huutamaan muutaman minuutin. Ei lapsi kasva kieroon, vaikkei pääsisikään syliin heti sillä sekunnilla, kuin harmittaa. Kahden lapsen kanssa on joutunut joustamaan omista säännöistään, menemään joskus sieltä mistä aita on matalin ja toisaalta myös lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että en voi olla 24h vuorokaudessa toimiva hovipalvelija, sillä minulla on vain kaksi jalkaa, kaksi kättä ja yksi pää - niillä ei voi hoitaa samaan aikaan kahta eri huoneissa huutavaa lasta.



Olen ollut äiti pian kaksi vuotta. Näiden kahden vuoden aikana olen aikuistunut, oppinut huolehtimaan lapsista parhaani mukaan, olen kehittänyt lehmänhermot ja pinnani on tuhat kertaa pidempi, kuin aiemmin. Olen luonteeltani perfektionisti, mutta olen oppinut antamaan itselleni anteeksi, jos en aina jaksa suorittaa tuhatprosenttisesti. Olen oppinut tekemään tuhatta asiaa yhtä aikaa, osaan laittaa ruokaa aiempaa paremmin ja olen paljon aiempaa ahkerampi. Olen oppinut myös sen, että joskus voi mennä sieltä, mistä aita on matalin ja se ei tee minusta siltikään vuosituhannen surkeinta äitiä. Olen hyvä juuri tällaisena, vaikka minullakin on rutkasti huonoja päiviä ja toisinaan tekisi mieli heittäytyä lattialle raivoamaan, kun tänäänkään mikään ei mennyt niin kuin piti. 

Me kaikki äidit olemme hyviä juuri tällaisina ja tärkeintä on, että olemme itse tyytyväisiä siihen mitä teemme ja miten teemme. Mielipiteitä löytyy aina joka lähtöön ja neuvoja satelee suunnalta jos toiseltakin, mutta kaikessa kannattaa pitää mukana se maalaisjärki ja tehdä asiat niin kuin parhaimmaksi näkee. Hyvä me!


I h a n a a   ä i t i e n p ä i v ä ä   k a i k i l l e   ä i d e i l l e